Tää tunne voimistuu koko ajan.
Tänä aamuna tuli varis ikkunaan raakkumaan, kolmasti, ja hei huoltoasemalla olin kahvilla. Eikä mennyt kauaa kun talitintit tulivat ikkunaan.
Uusi ystävä ei uskonut mun höpötyksiä aiemmin, mutta nyt se uskoo. Ihana asia. Se ei enää voinut olla uskomatta, ei sen variksen jälkeen...
Samalla se tosin tajusi ettei kohtaloa voi välttää. Mut mikä se mun kohtalo sitten on ?

Raipe se mun kuollut poikaystävä, elämäni ainoa oikea rakkaus, se oli sitä mieltä että mä voisin tulla kotiin. Mä kävin eilen illalla haudalla ja juttelin sille. Kysyin siltä asioita ja itkin. Kysyin tiuskaisemalla uudelleen niin sen rivin kaikki valot sammuivat. Hetken polttelin norttia, ja puhuin, varmistin asian -Valot syttyivät.
Kysyin vielä uudelleen joko saisin tulla kotiin, joko vihdoin ja viimein? Laitoin sen aika koville, se teki sen uudelleen, paitsi tällä kertaa isommalta alueelta.
Plus kun kävelin sinne niin sen rivin valo oli pimeänä, mutta syttyi kun astuin sille riville jolla Raipe on.

 Olin kotona niin tuossa pörräsi suuri parvi niitä. Mua otti pumpusta ja kaaduin, Uusi ystävä nosti pystyyn. Veikö ne multa voimat vai mitä tapahtuu.

Mä yritän taas. Mä yritän taas päästä pois täältä. Tuntuu että on niin aika, aika enemmän kuin koskaan ennen. Kun tuon ranteen viilsin, tiesin etten täältä pääse pois, mutta tein sen silti. Tuli liian monta perhosta juttelemaan ja kalasääksikin.

Olen ajatellut vähän rumempaa ja kroteskimpaa tapaa. En tiedä pystynkö siihen, mutta sen tiedän ettei lääkkeitä ole tarpeeksi tai jotain möhlin kuitenkin. Toisaalta, onhan mun peruskunto todella huono. Ei ole kuin puolitoista viikkoa kun pääsin sairaalasta. Plus että mulla on keuhkoputken tulehdus.
Mutta mun pitää koettaa sitä mitä meinaan, etten kuse sitäkin.
Sattuu vain niin saatanasti.