Kun eilen sitten vitutti niin, ajattelin syömisen tietenkin helpottavan asiaa.
Suunnittelin kokoajan mitä menisin ostamaan, mistä ja minkä verran. Mihin menisin syömään. Suunnittelin niin tiukasti ja herkeämättä.
Toinen puoli kuitenkin laittaa vastaan, vaikka en edes yrittänyt. En miettinyt kuinka paljon niistä tulisi ajattelin laskea jälkikäteen.

Mietin mietin mietin. Tuli yksi ohjelma, toinen sitä seuraava. En jaksanut lähteä suunnittelemaan vaatteita. Toteutan kyllä, inhoan suunnittelua.
Tuntui vain etten jaksaisi lähteä. Halusin niin olla yksin, poissa kotoa. Ulkona vain oli niin kylmä ja olisi pitänyt mennä kauemmaksi kauppaan. Olisi vielä pitänyt miettiä mitä ostaa, kun ei yhtään tiedä mitä tekee mieli. Vaikeaa vaikeaa. Ja tietenkin mihin sitten mennä. En voisi moista mässäily tilaisuutta pilata syömällä autossa. Ei, täytyisi olla jokin mieleinen paikka, jotain kaunista, ulkona tietenkin.

Pötkötin sohvalla kun Ukko oli tallissa jotain laittelemassa, ei kiinnostanut pätkääkään. Sen tullessa sisälle mieleni vain vahvistui lähtemisestä jonnekkin, suunnitelmat vain olivat niin pahasti kesken.
Kello oli jo seitsemän ja seuraavaksi alkoikin mieleinen ohjelma. Kun vielä mietin ja mietin, huomasin kellon olevan puoli kymmenen. Just. Ei nyt enää kannattanut mässäily, ei huoltoaseman kaupasta ihan mitä tahansa saa. Kun mässäillään, mässäillään vain parasta ja tarkoin valittua, monenlaista.

Mennessäni nukkumaan en ollut edes ylpeä itsestäni?