Huomenta
Kipu, tuo ihmisen rakkain ystävä. Alan vihata sitä. Se syö viimeisenkin hymyn ja voiman minusta. Olen ylpeänä aina ajatellut kestäväni kipua ja kestänkin, en vain enää. Nyt tulee kaksi kuukautta täyteen, eri ruumiinosiin leirinsä tehnyttä kipua. -En jaksa.

Kiire himassa, paikat sekaisin pitäisi saada kaikkea aikaan muttei ole voimaa. Maha turpoaa, ahdistaa, pitäisi laihtua, ei ole voimaa. Mitä teen? Kunpa olisi  joku ystävä lähellä jonka kanssa ottaisi projektin. Tämä ole ennen ystäväni, mutta hylkäsin senkin. Olen petturi, petän itseäni.

Nyt aioin yrittää. Miettinyt olen asiaa nyt kaksi kuukautta, aion yrittää. Tuo tuntuu jo alkuunsa tuhoon tuomitulta, luulen ettei minulla ole voimaa eikä keinoja. Miten sen viimeksi tein? Miten helvetissä sen viimeksi tein? Kun se tuntui niin helpoltakin?

Vituttaa niin kun jouduin viime kesänä sairaalaan joka katkaisi lopullisesti niin hyvin käyntiin lähteneen pudotuksen... Millä nyt ottaa kiinni kaikesta. Hoikkuus on niin kaukana, liian kaukana. Tiedän epäonnistuvani, ennen kuin aloitan. Ja jos motivaatiota etsii, luulen sen paistavan tästä teksistä läpi...