Huomenta.
Ei kulje oikein ei. Kaikki on hyvin, pitäisi olla. Mikä helvetti sitten on vialla? -Minä, minä olen aina vialla. Turhauttavaa, sisältä syövää tietää, ei vain luulla vaan tietää, olevansa se murheen kryyni ja myllynkivi. Tämä ei ole, korosta ei ole itsesäälissä rypemistä, en sääli itseäni. Säälin ihmisiä tai ennenkaikkea ihmistä rinnallani. Dileemallista tietää olevansa itse ongelma?
Sisälläsi käydä päivittäistä taistelua itse vastaan. Ja ei, ei ole skitso diagnoosia, luulen että skitso affektiivinen olisi paikallaan? Ho cares? Aivan sama mitä siel papereissa lukee. Alkaa taas olla voimat lopuillaan. Terapeutille olen asiasta sanonut jo kolme viikkoa. On tietenkin ollut hyvin paljon stressiä, paljon. Mut ei kaikkea sen piikkiin voi laittaa. Tapahtunut melko paljon tässä välillä. En ole ehtinyt kirjoittaa. Vai johtuuko se siitä etten pysty keskittymään juuri mihinkään. Vai etten muista enää juuri mitään.
Pelkään, pelkään liikaa. En jaksa taistella pelkoa vastaan enää. Yritän pyytää apua, sanoa ettei juuri ole voimia tapella.
Nyt ei pitäisi olla mitään pelättävää, tiedän sen. Mieleni hakkaa alituiseen kuvia asioista ja olioista mitä pitäisi pelätä. Sanon vastaan; Ei niitä ole olemassa, lopeta! Lopeta, ja nauran itselleni. Pelko kuitenkin astui jo oven raosta ja rintaa kivistää. Ei paljon ihan vain vähäisen.
Jo iltaan mennessä ehdin nähdä monta vilahdusta sivuvilmällä. Monta kuvaa, ja taas sanon ettei niitä ole olemassa. Eilen paras... Ulkona pakkasta ja lunta sataa, mutta pihassa lentelee lepakoita? -Ei kivaa.
Hoe siinä itsellesi; Älä välitä, ei ne ole todellisia. Ole vain rauhassa.
Dilema siitä miten järki tai jokin ääni kertoo minun olevani kutakuinkin järjissäni. Silmäni uskottelevat minun näkeväni muuta kuin mitä todellisuuden pitäisi olla.
Ollakko siis järjissään vai ei. Se pakokauhun tunne joka lävistää koko kropan, terä joka sivaltaa rinnan. En jaksa tunnetta enää. Ja se mitä eniten pelkään. Jotain isoa mikä tulee, jota lähden karkuun henkeni edestä. Mitä tapahtuu jos se saakin kiinni?
Ei kulje oikein ei. Kaikki on hyvin, pitäisi olla. Mikä helvetti sitten on vialla? -Minä, minä olen aina vialla. Turhauttavaa, sisältä syövää tietää, ei vain luulla vaan tietää, olevansa se murheen kryyni ja myllynkivi. Tämä ei ole, korosta ei ole itsesäälissä rypemistä, en sääli itseäni. Säälin ihmisiä tai ennenkaikkea ihmistä rinnallani. Dileemallista tietää olevansa itse ongelma?
Sisälläsi käydä päivittäistä taistelua itse vastaan. Ja ei, ei ole skitso diagnoosia, luulen että skitso affektiivinen olisi paikallaan? Ho cares? Aivan sama mitä siel papereissa lukee. Alkaa taas olla voimat lopuillaan. Terapeutille olen asiasta sanonut jo kolme viikkoa. On tietenkin ollut hyvin paljon stressiä, paljon. Mut ei kaikkea sen piikkiin voi laittaa. Tapahtunut melko paljon tässä välillä. En ole ehtinyt kirjoittaa. Vai johtuuko se siitä etten pysty keskittymään juuri mihinkään. Vai etten muista enää juuri mitään.
Pelkään, pelkään liikaa. En jaksa taistella pelkoa vastaan enää. Yritän pyytää apua, sanoa ettei juuri ole voimia tapella.
Nyt ei pitäisi olla mitään pelättävää, tiedän sen. Mieleni hakkaa alituiseen kuvia asioista ja olioista mitä pitäisi pelätä. Sanon vastaan; Ei niitä ole olemassa, lopeta! Lopeta, ja nauran itselleni. Pelko kuitenkin astui jo oven raosta ja rintaa kivistää. Ei paljon ihan vain vähäisen.
Jo iltaan mennessä ehdin nähdä monta vilahdusta sivuvilmällä. Monta kuvaa, ja taas sanon ettei niitä ole olemassa. Eilen paras... Ulkona pakkasta ja lunta sataa, mutta pihassa lentelee lepakoita? -Ei kivaa.
Hoe siinä itsellesi; Älä välitä, ei ne ole todellisia. Ole vain rauhassa.
Dilema siitä miten järki tai jokin ääni kertoo minun olevani kutakuinkin järjissäni. Silmäni uskottelevat minun näkeväni muuta kuin mitä todellisuuden pitäisi olla.
Ollakko siis järjissään vai ei. Se pakokauhun tunne joka lävistää koko kropan, terä joka sivaltaa rinnan. En jaksa tunnetta enää. Ja se mitä eniten pelkään. Jotain isoa mikä tulee, jota lähden karkuun henkeni edestä. Mitä tapahtuu jos se saakin kiinni?
Kommentit