Hetki mennyt edellisestä.
Kommentteja tullut vallan mainioisti, en tosin ole lukenut ainoatakaan... Anteeksi siis siitä. En tiedä mitä raapustelisin? Valittaisinko omaa elämääni vai elämän menoa? Toivoisin kuitenkin että te jotka aiemmin täällä luuonani pyörähtelitte tulisitte takaisin, toivoisin niin paljon. Luonani oli mukavia ihmisiä, joilta tuli rehellistä palautetta.

Noh... Kuulumisista sen verran että sairaalassa vierähti kaksi kuukautta. Tilani kait sitten oli paljon kehnompi mitä itse edes kuvittelin, mutta näinhän se tuppaa monenkin kohdalla olemaan. Niinpä siis minunkin.
Helpotti hetkeksi hullujenhuoneen seiniä pitkin kävellessä. Saatiin kipeisiin vanhoihin tapahtumiin rotia, aika paljokin. Kiitos siitä kuuluu ehdottoman hyvälle hoitajalleni. Onneksi kävi niin hyvä tuuri että ko. hoitaja kohdalleni sattui!

Olen pakoillut tätä blogiani. -Kuullostaa varmasti pimeältä ja sitä se onkin. Olin niin hyvällä mallilla laihduttamisenkin ja syömisen kanssa, hallinnassa. Epäonnistuin täydellisesti. Sairaala jakso sotki kaiken. Siellä kun ei tarjota lautaselle mitään muuta kuin hiilareita, hiilareita ja katsos; huomenna taas hiilareita. Epätoivoista! Puollustukseena tuohon, lisään vointini romahtamisen, ei ollut voimaa taistella siellä. Olisiko Ukkoni kantanut sinne proteiineja minulle?
Just joo, olisi saattanut tulla sanomista aika reilusti!

Olen hävennyt kuinka epäonnistuin niin katkerasti. Olen juossut karkuun tätä omaa vuodatus paikkaani ja kaikkia teitä. Teitä jotka olette päivästä toiseen jaksaneet kannustaa eteenpäin.
Kirjoitinkin kuinka paljon tämä blogini on pitänyt minua pystyssä. Kuinka valtavan suuri kantavuus sillä on ollut projektissani. Järjetöntä, näin se kuitenkin on. Nyt uskalsin. On ollut liian usein mielessä. Nyt kuitenkin istun tässä ja tunnen kuinka jo voima ja päättäväisyys virtaa hiljaa suonissani. Hullu kun juoksin pois!

 Kuinka voin olla näin heikko. Aina niin vahvaksi itseäni luulleen; totuus sattuu.
Kadehdin vahvoja ihmisiä, tosin en niin pitkälle että vahvuudesta tulee kirous.

Olen heikko. Masentunut maan matonen. Napanöyhtää, yksin. Ei mitään mitä tehdä, ei mitään mihin mennä. 24/7 himassa, suu mutrussa. Olen surkea, ja surkeana. En tee mitään, muutakuin olen.
Ota nyt hyvä ihminen itseäsi niskasta kiinni ja elä taas.
Miksi? Mikä on pointti? Mikä määränpää?
-Ei mikään. Ei mitään mihin tähdätä, jotta tuntisi olevansa merkityksellinen. Ansaitsisi paikkansa omassa pikku maailmassaan.
Sanokaapas se?