Vielä täällä, hengissä. Torstai-perjantaiyöstä päästiin yli, tosin meni aika aamuun, mutta yli kumminkin. Ukkeli laittoi vannottamaan ja tekemään lupauksen että olisin vielä läsnä kun hän tulee töistä. Tämä oli asia johon keskityttiin eniten. Sovin soittavani jos tilanne pahenee tai vedän unilääkkeitä tai rauhoittavia niin paljon kunnes nukahdan. Hän lupasi myös soittaa ambulanssin minulle jos änkytän jotain liian sekavaa tai hän vain on sitä mieltä että se on oikea ratkaisu.

    Perjantaina yritettiin hieman spekuloida tilannetta, saada joitain asioita järjen piiriin. Vihdoin suostuin ajatukseen mennä lauantai aamuna päivystykseen. MTT kun on kiinni vkl. Puhallutti liian moneen otteeseen koko ajatus. Se on vaan mielestäni niin kovin alentavaa, typerää ja vastenmielistä mennä päivystykseen, ei yleensä, mutta näiden psyykkisten juttujen kanssa. Siihen sisältyy myös, se torjutuksi tulemisen pelko, joka taatusti katkaisee sen aasin selän.

    Ukkeli varasi ajan tk:hon ja mietittiin mitä siellä sanoa. Nuori naislääkäri oli hyvin asiallinen ja vakavasti ottava, kiitokset hänelle. (Oli jotain huvittavaakin, kun huomasin kansion olevan auki kohdasta; Psyykkinen potilas ensiavussa. Mutta oli ainakin valmistautunut asiaan.) Hän selvitti asiaa ja soitteli osastolle, ko. osato oli aivan täynnä mutta voisi vapautua nyt alkuviikosta. Tarjosi tietenkin tk:n vuodepaikkaa, mutta varoitti olevan juoppoja ja vanhuksia. Ei tässä vaiheessa hyvä vaihtoehto. Vuodepaikalle pääsen heti jos tilanne pahenee.

    Sovittiin soittavani nyt huomen aamuna MTT:n omalle lääkärille tapaamista. Jos ei saa häntä kiinni, varaan päivystysajan tk:n omalle lääkärille. Jommalta kummalta saan lähetteen osastolle. Tosin paniikki on päällä jollen saakkan sitä. Ukkeli kuitenkin vakuutta pääseväni osastolle tavalla tai toisella. Kun on vaaraksi itselleen on osastolle pakko päästä.

    Ystävälle tuli todella paha paikka. He odottivan lasta, ei tosin kovin pitkällä, mutta se meni kesken toissayönä. Itkin ukkelin kanssa katkerasti tilannetta. Surullista ja sattuu kovin. Miehenpuolisko on odottanut tätä hetkeä koko elämänsä ajan.

    Yrtin saada seuraksi toista ystävääni huomiseksi, mutta hänellä oli jo sovittuja suunnitelmia mitä hän ei voinut perua. Tosin jos olisi ollut hänestä kyse, itse olisin peruuttanut aivan mitä tahansa. Kaikki eivät sitten ilmeisesti niin välitä, joka tuntuu pahalta =,(
Kysyn varovasti huomiseksi tätä toista joilla oli se toukan menetys, jaksaisiko hän olla tukenani huomenna. Voi olla jos joku nyt menee vikaan, sillä voi olla kohtalokkaita seurauksia. Itselläni ei ole voimaa taistella hoitopaikasta. Enkä osaa vaatia sitä, vaan tyydyn aina kohtalooni vähin äänin.

    Yritän pitää ajatukset simppeleinä, ja tieto mahd. hoitoon pääsemisestä lohduttaa ja rauhoittaa kuitenkin. Kun jaksan huomiseen.

    Asia joka jarrutti päätöstä sairaalahoidosta; Sisko menee kihloihin nyt lauantaina, ja juhlia on pitkään suunniteltu. Äidin ja siskon kampaukset ja meikki ovat minun vastuulla. Voi olla etten ole sellaisessa kunnossa, tai sairaalasta ei ole turvallista lähteä noinkin stressaavaan tilanteeseen. Tiedän että he ymmärtävät, mutta asia kuitenkin kaivelee.

    Pelottaa huominen jos joudun yksin käymään kaikki paikat lävitse. On kuitenkin minulle aika paha paikka. Ahdistaa jo nyt niin paljon, voin vain kuvitella mitä se on aamulla. Toivottavasti en pakene koko asiaa ja saan itsestäni irti valita MTT:n numeron ja tarvittaessa vielä TK:n. Täytyy jo aamu aloittaa rauhoittavilla.

    Katsotaan nyt miten käy. Jos pääsen suoraan sairaalaan, ei minusta varmasti hetkeen kuulu, mutta hengissä olen vielä. Nähdään. (Toivottavasti)