Mietin tuossa juuri, kun koetin jotain askarrella...
    On ollut puhetta terapeutin samoin kuin ukkelin kanssa, että uhraudun aina toisten vuoksi. Työnnän sivuun ja pois omat tarpeeni, jos vain koen läheisilläni olevan tarvetta apuuni. Nyt on ollut niin paljon stressin aiheuttajia omassa perheessä kuin perheen ulkopuolellakin että alan olla hyvin väsynyt.

    Tuossa edellisessä kirjoitin pitäväni lomaa painon pudotuksesta. Mutta miksi pitäisin? -Siksi että voimiani tarvitaan muualla, muut ihmiset tarvitsevat voimiani. Voin siis hyvin hylätä tyystin omat projektini. Nyt keskitän vähäiset voimavarani muualle taas kuin itseeni. Uhraudun taas toisten vuoksi, oman hyvinvointini kustannuksella. Kohta olen taas takki aivan tyhjänä. Hyväksytyksi tulemisen tarve siis on tyydytetty (ehkä hetkeksi), mutta käännyn ja katson itseeni. Mitä näen? -Omassa projektissaan epäonnistuneen saamattoman ihmisen. Ja miksi? -Kosta muut ovat tärkeämpiä.

    Olisiko tässä kohtaa oppimisen paikka minulle? Jospa pitäisinkin sinnikkäästi kiinni projektistani, joka kuitenkin on lähtenyt mukavasti alkuun. Tosin nyt vähän tökkii... Miksi heittäisin tulokseni hukkaan, enkä ehtisi nauttia saatika arvostaa itseäni, työstäni itseni hyväksi. Jospa hölläisinkin ulkopuolelta tulevia stressitekijöitä. Keskittäisin voimat itseeni ja omaan perheeseeni. Enkai sittenkään olisi aivan kamala ihminen? Yritän muistaa edes tänään olla ylpeä niistäkin asioista joita olen tänään saanut aikaan. Yhtälailla myös tuosta 10kg joka on hävinnyt, kuin varkain lantioltani.

    Olisi varmaan aika taas myöntää, etten enää jaksa tehdä kaikkea mahdollista yhtäaikaa. Tarvitseeko kokoajan suorittaa ja tehdä näkyviä asioita ollakseen rakastettu. Koen todennäköisesti eri asiat aivan erilaisessa arvojärjestyksessa kuin esim. Ukkelilini. Tänäänkin jouduin ottamaan tunnin päiväunet. Ei vain jaksa paahtaa kokoajan, tosin on tässä mentykkin pää, kolmantena jalkana.