Heipä hei.
Jussit on nyt juhlittu. Oltiin Himoksella reissun-päällä. Kaikki ei mennyt hyvin, mutta ilma oli kaunista. En edes tiedä taaskaan kerran mistä aloittaisin, tapahtuu liian paljon liian pian, tai ainakin siltä tuntuu. -Vai tapahtuuko sittenkään? Jos se on vain päässäni.

    Tuntuu siltä kuin jotain suurta olisi muuttunut? Mutta mitä? Oli kamala kiire ja stressi ja kaikkea. Pidin lomaa paino projektista, uskoin sen rauhoittavan stressiä. Asiat ulkopuolellani alkavat loksahdella liitoksiinsa ja palautua normaaliin. -Minä en. Miten pääsen ulos täältä, hallitsemaan itseäni ja elämääni. Saanko kontrollin takaisin jos tiukennan projektia? Yritän puhua, terapeutille, siskolle, ukkelille. Kukaan ei sano juuta tahi jaata. Miksi kukaan ei edes yritä vaikka pieni pääkoppani on aivan liian pyörällä ja aivan liian täyteensullottuna sekavia ajatuksia ja kysymyksiä.

    Unohdinko itseni taas kokonaan? Elänkö taas muiden puolesta, huolehdin kaikista muista, en itsestäni. Yritän antaa vain enemmän ja enemmän. Kuivun kasaan (henkisesti, kuivuisinkin ulkoisesti), en saa mistään virtaa joka lataisi omia akkujani. Vain kysymyksiä, kysymysten perään. Voisiko joku tulla ja auttaa minua? -Vai olenko sen arvoinen. Masennunko vai nousenko lentoon? Ajatuksia on niin paljon, epätietoisuus leijuu ympärilläni, luulen tukehtuvani siihen. En osaa edes tänne koettaa purkaa kaikkea. Ei pysy sormet mukana, eikä ajatus kanna niin että muistaisin tai kykenisin jäsentelemään asioita. En jaksa enää kääntyä kenenkään puoleen. Jos kukaan ei tajua, omapahan on vahinkonsa, turha kait minua on syyttää?