Ystävällä on vaikeat ajat. Tosi vaikeat. Se on eroamassa avokkaastaan (ainakin toivottavasti) Sanon noin koska sen akka kohtelee sitä kuin kynnysmattoa. Voisin luetella helposti ainakin parinkymmentä esimerkkia, mutta ei tuhlata siihen sivua.

    Olen sellainen tyyppi, kun ystäväni tarvitsevat minua, olen läsnä. En kovin heppoisin perustein jätä tarjoamatta tukeani. Tämä ko. ystäväni nyt tarvitsee minua, tukea aivan järjettömästi. Nainen on vienyt siltä itsetunnon ja kaiken muun joten sillä ei juurikaan ole voimaa ja se kieltäytyi näkemästä todellisuutta. Vihdoin sen silmät aukesivat. Saa nyt nähdä miten käy.

    Stressaavin asia tässä koko jutussa on, että tiedän ystäväni elättelevän toiveita minua kohtaan. Ei ihan realistisia mutta kuitenkin jossain takaraivossaan. Nyt onkin taiteileminen etten tukemalla anna sille vääriä signaaleja. Hän tietää tilanteen, mutten voi nyt tässä vaiheessa ihan kamalasti sitä tästä muistuttaa.

    Nämä kaikki saivat oman pääni alitajuntaisesti ajattelemaan asioita joita ei edes terapiassa ei vielä ole käsitelty. Rinnastin ystäväni tilanteen itseeni, omaan menneisyyteeni. Sain järjettömän paniikkikohtauksen joka alkoi hiipimällä, kun elin uudelleen vanhoja järkyttäviä hetkiä. Aloin hyperventiloida ja ukkeli alkoi mennä paniikkiin. Vaikka kuinka tiedän tuonkin asian kuinka pitäisi toimia, on aika hankala muistaa mitään kun itse on "potilaan" roolissa. Sain kuitenkuin painettua kasvoilleni märän nenäliinani ja hengitykseni alkoi pikkuhiljaa rauhoittua. Se mitä elin uudelleen, sitä en aio tänne selittää. Sanotaan vain että yksi mies on tehnyt ja kohdellut minua niin mitä kenellekkään naiselle ei pitäisi tehdä.