Eilen olin kaveria auttelemassa töissä. Ajoin autolla 11h. Oli kyl kivaa olla, tehdä välillä jotain muutakin, kun istua kotona ja keksiä tekemistä. En ole oikein viimeviikon loppupuolen ja taas tänään, saanuta oikein mitään aikaan. Kaikkea olisi tekemistä, mutta ei vain saa aloitettua mitään, ei kait vaan jollain tapaa kiinnosta. Meen ensi viikolla taas sinne. Kyllähän se piristää, kun saa tehdä jotain. Mutta en kyllä jaksaisi viittä päivää viikossa 11h vuoroja. Se on monelle normaalirytmi, mut ei mulle.

    Miksi näin kotona ollessa päässä ei liiku mitään. Saatan tuntikausia istua koneella, tai tehdä jotain mistä ei jää mitään jälkeä, juoda teetä? käydä norsulla? Tuntikausia. Tänään aloitin päiväni katsomalla leffan, annoin siihen luvan. Ei naurata, itketä ahdista oon vaan. Naama on jotenkin mutrussa. Sekin löi taas vasten kasvoja, ettei ollut yhtään kommenttia. Ainakin huomaan kuinka riippuvainen olen asioista, milloin mistäkin.

    Niin ja se pyyntö; annoin siskolleni osoitteen ja luvan lukea tätä. Mutta nyt haluaisin perua sanani ja pyytä ette enää lukisi tätä. On kuitenkin mielestäni liian yksityinen. Ajattelin ensin miten mukava olisi jakaa tämä. Mutta en enää voi kirjoittaa kaikkea tänne, ajatellessani kuitenkin että sinä tiedät, se on liikaa se. Ja siitä tietenkin seuraa ahdistus, tämänhän piti olla avautumispaikka, josta kukkaan ei tiedä. Nyt siis joudun jättämään asioita sisääni, joita ukkeli, terapeutti tai kukaan muukaan ei tiedä. Se ei ole hyvä juttu se. Luotan kuitenkin sanaasi jos sanot etten enää lue tätä.