Sunnuntaina alkoi tunteet tulla tosissaan pintaan. Tunsin olevani niin selkä seinää vasten ettei mitään ollut enää tehtävissä. Oli asioita joita olisi tarvinnut jakaa ukkelin kanssa. Mainitsin useaan kertaan niistä ja ukkeli huomasi itsekkin asioiden painavan hartioitani. Hän koitti kysellä mikä on? Sanoin juttujen painavan, kyseli voisinko puhua niistä? Tokaisin etten luota häneen, joten en voi mitään kertoa.

    Hän yritti kysellä miten saisi parannettua välejämme, jotta luottaisin taas. Sarkastisesti vastasin että auttaisi asiaa, jos olisit ollut senverran tahdikas, ja olisit pitänyt omana tietonasi, ajattelevasi akkasi olevan läski valas, joka vielä syö kuin sika. -En niin todellakaan ajattele, enkö ole tarpeeksi monasti sen sanonut? Muotoilin sanani vain todella huonosti.

    Kaikki ahdistavat asiat vain tulivat pihalle, asia asian perään. Tuskastuin ja ladoin kaikki hänelle. en pysty elämään näin. Koen ettei minulla ole enää elämää ollenkaan. En voi tehdä juuri mitään, pitää olla vaan jossain nätissä pikku paketissa, hymyillä hoitaa koti ja sulkea kaikki pahat asiat pois. En yksinkertaisesti koe saavani edes hengittää enää. Emme tee yhdessä mitään, ei ole yhteisiä ilon lähteitä. Suhteessa ei ole esillä mitään tunteita. Kaipaan iloa, surua, mustasukkaisuutta, spontaanisuutta, pöllöilyä, intohimoa, vihaa, rakkautta, kaikkia mahdollisia tunteita! Olen tunteellinen ihminen, kuolen jos en saa niitä näyttää. Tarvitsen ympärilleni, esille kaikkia näitä. Suhteessamme en niitä nää. En voi elää näin lukittua elämää, en vain voi.  Ennen meillä oli elämä, rakasteltiin, juotiin, reissattiin, tehtiin kaikkea intohimoisesti. Ei enää!

    En tiedä itsekkään mistä sain voimaa sanoa kaikki nuo asiat. Ehkä vain meni asiat tarpeeksi pitkälle. Sanoin hänelle, että kysy itseltäsi mitä sinä elämältäsi haluat? Jos niissä on samoja asioita kuin minulla, voi ehkä suhteemme jatkua, jos ei, ei meidän kannata tätä yhdessä jatkaa. Olemme kuitenkin molemmat nuoria, eikä nuoruutta kannata hukata, sitä ei koskaan saa takaisin.

    Latasin myös tilanteen, etten voi enää syödä hänen nähtensä mitään, sen takia mitä hän sanoi. Kun kerran aloin latoa näitä asioita, sanoin myös ettei mulla ole enää mitään salattavaa. Löin koneen eteensä, avasin tämän blogin ja sanoin; Lue jos jotain vaikka tajuaisit? Jonkun ajan päästä hän alkoi itkeä. Hätäännyin ja menin halimaan, ettei nyt kuitenkaan ole tarkoitus satuttaa. Totesin myös; Terve, tunteet, ei olla pitkään aikaan nähtykkään. Onhan sussa niitä vielä. Hän sanoi ettei ole koskaan ymmmärtänyt kuinka paljon paino ja ulkonäkö mulle merkitsee. Vuodatti kyyneleitä siksi että tajusi mitä oli sanonut. Nyt ymmärti miksi se oli niin iso asia.

    Rauhan tubrukilla, kerroin kuinka paljon helpompi on olle ettei tarvitse salata asioita enää. Tuumasi hän lukeneensa aika monta asiaa, joita hän ei tiennyt. Illalla, vaikka aamulla piti lähteä töihin, kiusasin niin kauan et loppu peleissä tehtiin sit rakkautta. Oli niin vapautunut olo kun hän tiesi, että pystyin taas rentoutumaan.

    Muutaman kerran olen kysynyt, joko hän on miettinyt, mutta ei ole ehtinyt. Sen kyllä ymmärränkin, on tässä aika kiire ollutkin. Katsotaan mitä tästä tulee, toivottavasti ei kamalasti kyyneliä...