Höh. Ei ole nälkä. Eilen söin pari sataa kcal, vaikka olin 11h töissä? Ihan hyvin pärjäsin. Ihmettelenkin nyt, miksi ihmiset (mukaan lukien minä) syövät niin kovin paljon? Tiedän että ruoka on hyvää ja siitä saa tyydytystä. Nyt huomaan että mullakin on aivan uskomaton rakkaussuhde ruokaan. Onko se sitten konkreettisesti vai henkisesti? -Varmasti molempia.

    Olen niin iloinen miten olen laihtunut. Tai siis tiedän et pitää olla, ja toisinaan peilistä katsookin hoikempi kokonaisuus. Toisinaan havahdun kevyempään oloon. Laihduttaminen ei tunnu enää vaikealta. Tämähän on ylivoimaisen helppoa, miksi muka ennen on ollut niin kamalan vaikeata? Asia mikä tässä nyt sitten häiritsee; En jaksa odottaa, tiedän että se putoaa. En voi kuitenkaan olla varma, meneekö tarpeeksi alas? Kun tämä ei enää tunnu vaikealta, on tympäisevää vain odottaa ja odottaa. Päivät; -koittakaa vieriä eteenpäin sulattaen kaiken tän ihran pois.

    Toisinaan tunnen jonkin asian puuttuvan elämästäni. Onko se siis syöminen tai se tapa ja "ruoanpalvelus", millaiseksi ruoka kuitenkin on muodostunut monenkin elämässä. Huomaan etten kaipaa syömistä, mutta jotain puuttuu. Tuleeko siitä tämä selittämätön aloitekyvyn puute. Voisinko uskoa näin? Vai onko kaikki kuitenkin alkavaa masennusta? Huoh, kumpa tietäisin.

    Tänään huomasin olleeni pari aiempaa päivää kovin vähällä energialla. Eilen illalla oli paha olo. Uskottelin että se oli väsymystä töistä, mutta tiesin ja tunsin et se oli energian puutetta. Kauhun pilkahdus käväisi mielessä; en juuri syö, eikä edes heikota? Iik! En halua oikeata syömishäiriötä (sellaisena kuin itse "oikean" nään) letkuissa, elävänä kuolleena, pakkoliikunnan pauloissa. Tosin edelleenkin, pieni mieleni niin kadehtii, parin ystäväni määrätietoisuutta. Ja ah, niin hentoa olemusta.

    Eilen silmiini osui tyttö joka paahtoi menemään kävellen. Kädet heiluivat enemmän kuin palkkasotilailla pikamarssilla. Ajoin sinnepäin ja hän oli kohdallani, pääni kääntyi väkisin tuijottamaan häntä. Hän oli nuori nainen, reisien välissä taisi olla 15cm rako, pyllyä ei ollut ollenkaan. Hän oli luuranko, vaikka oli verkkavaatteet päällä. Hetkeksi kauhistuin, kun jatkoin matkaa. Korvissa kaikui (sairaan) ystäväni sanat; Pudotin muutaman kilon, se oli helppoa, sitten se vain jäi päälle. -Hän sanoi yli 40% painostaan pudottanut. Ole varovainen, kuullostaa ajatuksesi kuitenkin niin samankaltaisilta!

    Nyt ajattelen; Ihanaa, mulla on samalaisia ajatuksia kuin Hänellä. Ehkä joskus pääsisin samaan kuin Hän. -Nauran ajatukselle. En voisi koskaan olla hän, jo lähtöpainoni on enemmäin kuin hänellä. Minusta ei koskaan ole pudottamaan yhtä paljon kuin hänestä. Silti, nytkin kun kirjoitin nuo lauseet, mietin hiljaa; Jospa olisikin, näyttäisin kaikille mihin itsekurilla pääsee. Varsinkin niille jotka ovat aina minua niin "pyöreänä" pitäneet.

     Näytinhän heille jo ollessani 14 vuotiaana. -Pudotin yli 10kg, kun lähdin yläasteelle. En olisi muuten voinut mennä, olisi saattanut kiusaaminen jatkua. -Tosin päätin sen kiusaamisen ihan itse, -pieksämällä kaikki kiusaajat, jo ala-asteella! Kohdallani, väkivalta ja viha ovat olleet ratkaisut kaikkeen. No tossa kohti, se olikin ratkaisu.