Puh.. puh.
Torstain ajolla oli paljon ajatuksia ja kyyneleitäkin. Se ainoa asia joka tuntui lohduttavalta, silloin kun asiat olivat kovin huonosti. Ainoa asia joka oli mielessä taas useamman tunnin.

    Miksi joillakin ihmisillä on oikeus päättää milloin heidän elämänsä päättyy? Miksi toiset, kuten minä, joutuvat kituuttamaan täällä pakosta? Pakosta siksi etten koe olevani oikeutettu poistumaan täältä oman käden kautta. En ole ansainnut autuaan unen suomaa rauhaa, en ole sen arvoinen. Tarkoitukseni on kärsiä täällä, pahassa olossa kohtaloani ja rumia tekojani. Elämäni on rangaistus kaikista virheistäni.

    Ukkelini välittää minusta. Toisinaan toivon ettei hän välittäisi. Menisi vain pois, jäisin yksin omaan kuplaani, mitättömänä nonopilkkuna olemassaolon äärettömyydessä. Ottaisi koirat mukaansa, otathan, menethän rakkaani. Vaihtoehtona  lähteä itse, kauniisti painamalla katse maahan; Mun täytyy vaan mennä. Parempi olisi antaa ymmärtää tehneensä jotain rumaa, tai tehdä. Satuttaa niin että rakkauden tilan valtaisi katkeruus ja viha. Se sattuisi niin paljon, mutta parempi oma tuska kuin hänen. Hän ei ole ansainnut sellaista tuskaa.

    En voi tehdä sitä hänelle. Lohduttaudun ajatuksella, katsomalla itseäni unelmissa ja unissa. Voisin olla kauniisti pysähtynyt, levon tunne kasvoillani, paikallani, vihdoinkin levollisena. Ikuisessa unessa, helpottuneena, autuaana. Hän katsoisi minua, halaisi sanoisi; Rakastan sinua nyt ja aina, nuku rauhassa pikkuinen.

    Kohtaan todellisuuden; Koko päivän on tuntunut jotain olevan vialla. Peläten hän astuu ovesta sisään. Koirat ovat levottomana, hän laskee jalkansa veden peittämään lattiaan. Sydämmen jysähdys ja kipu rinnassa. Tempaisee pesuhuoneen oven auki, järkytys, tyhjyys, huuto. Rohjotan alastomana, irstaana ja rumana, pesuhuoneen lattialla lattiakaivon päällä. Veri on värjännyt lattian tummaksi, paskan hajua ei edes ehdi ajatella. Silmät auki lasittuneena, naamallani lattialla. Sininen turvonnut ruumis sylissään hän huutaa taivasta kohti; Miksi miksi miksi, ei ei näin, ei näin. Saatanan vittu. Aikaa kuluu, on pakko havahtua totuuteen. Puhelin soitto hätäkeskukseen. Sekava tyhjyys, minne mennä? mitä tehdä? Maata sängyssä tuijottaa seinää, itkeä, huutaa, unen ja valveen rajamailla. Ajaa pyörällä täysiä, ilman päämäärää. Kävellä edes takaisin, ei mitään sanottavaa, ei selvää ajatusta. Painava kipu rinnassa, tuska. Tyhjyys.

    Ei.     Samat ajatukset teot, lopputulos. Tässä on lopputulos, esimerkki, minä. Mikä voi olla lopputulos tapahtuneesta. Se oli kuitenkin onnettomuus. Kärsin siis täällä. Raahustan päivästä toiseen, epätoivoisesti yrittäen hallita elämääni, jota ei oikeasti ole. Sulkeutunut, ahdistunut kuori, joka salaa niin paljon asioita, ei voi luottaa kehenkään. Haluaisin, en voi kuitenkaan. Odotan että joku huomaisi, toinen kysyy? :vastaus; ihan hyvin.

    Masennustako? vai todellisuutta? Mitä lääkkeet oikeasti tekevät. Elänkö omana itsenäni vai jonain mitä minusta on tehty. Ainoa asia minkä varmasti tiedän; olen onneton. Vihdoinkin kirjoitan tuon näytölle.