Olipa eilen paska päivä.

    Tehtiin ukkelin kanssa rakkautta, aivan loistavaa. Sanoin suihkussa, et hauaisin pyytää sua jäämään mun kanssa tänne. Se oli menossa laittaan pyörää. Vastasi siihen että oli menossa talliin, mutta voisi jäädä mun kanssa. Kerroin kyllä sille et mene vaan, ei ole pakko jäädä. Hän sitten jäi.

    Kyselin mitä voitaisiin tehdä? Koitin ehdottaa kaikenlaista, mut mikään ei käynyt. Yksi niistä oli leffan katsominen, mut ei voida katsoa kun ukkeli nukahtaa ennen alkutekstien loppua. Tuumin siinä et koitetaan saada nyt asia sovittua tehdäänkö mitään, vai menenkö mun harrastuksiin. Jahkaaminen kun onkin meidän tai sen yksi isoimmista ongelmista. En haluaisi aina päättää miten tehdään. Haluaisin et sekin joskus tekisi jotain päätöksiä, mut se on niin päättämön tapaus. Sanoin sitten siinä et mene sinne talliin, kun ei meillä ole mitään mitä voitaisiin yhdessä tehdä. Tuumasi mulle et keretään oleen niin paljon sitten pyhinä?! -Ai nyt ei voi olla yhdessä, kun tulee liikaa yhdessäoloa, no huh. huh.

    Aloin pakata kamppeitani ja toivoin et menisi nyt äkkiä pois siitä. En halunnu enää lähteä maalaamaan, enkä salille. Niin laittoi vituttaan. Se pyöri mun lähellä ja kyseli et nyt suutuin ja blää blää.. Lähdin kotoa ja kyyneleet valui samantien kun pääsin autoon. Miksi ihminen jonka kanssa elän, ei tosiaankaan halua tehdä kanssani mitään? Eikö meillä todellakaan ole mitää yhteistä enää? Onko tässä mitään järkeä? Ei kolmea tuntia kanssani? Elänkö todellakin jossain haavemaailmassa, jossa en halua nähdä todellisuutta?

     Olin valmis luovuttamaan kaiken. Myönsin etten enää jaksa. Mieluummin olen yksin ja sulkeudun koko maailmalta. Mun sydän ei enää kestä jos joudun elämään toivottomassa rakkaudessa. Ei ole enää voimaa, peittää hymyllä. Ajoin jonkun matkaa ja laitoin tekstarilla ukkelille kaikki noi yllä olevat lauseet? Se vastaili et rakastaa ja on pahoillaan jne. jne. Mut sanoin etten kaipaa anteeksipyyntöä, ei se tehnyt mitään väärää, oli vain oma itsensä. Ei sitä saa pyytää anteeksi. Tämän takia sanoinkin et haluaisin pyytää jäämään. Tiesin lopputuloksen, joten pyysin noin suojellakseni itseäni.

    Ajoin kauppaan päin. Mietin koko ajan meneväni ostamaan jotain paskaa itselleni. Voisinko nyt syödä niitä, kun viimeksi en saanut alas mitään. Olisiko kuitenkaan hyvä idea. Pakotin itseni ajatukseen ostaa jotain ja syödä se. Kaupassa haahuilin aivan samanlailla, kun viime lauantaina. Mitä voin ostaa mitä en? Ostanko tarpeeksi? Syönkö niitä jne. jne. Ostin vähän sitä sun tätä ja menin autoon. Ajoin hiljaiselle parkkipaikalle, aloin syödä. Ei tuntunut sen kummemmalle, ei mitään nautintoa tai tyydytystä. Maha alkoi hetken päästä pitää kamalaa mekkalaa, söisinkö vielä? Mahani tulee niin täyteen ja tulee huono olo ja morkkis. Donitsit jäi syömättä, ei maistunut hyvälle, söin puolikkaan.

    Ajattelin käydä hakemassa ukkelille sydämmen muotoisen donitsin, olisi helpompi mennä kotiin. Ei se liike ollut enää auki. Menin kauppaan, ostin sille oluen ( juo sitä aika harvoin, ja hyvä niin) Otin vielä pari suklaavanukasta ja kaksi jäätelöä, -jäätelössä ei kuitenkaan ole niin paljon kuin suklaassa -lohduttelin itseäni. Fyysisesti oli jo huono olo, mutta se ei riittänyt. Pitää saada henkisesti vielä pahempi olo, jotta tapahtunut asia peittyy sen alle. Autolla söin taas, piilossa, ei maistunut enää hyvälle, söin väkisin.


              Mukaan siis tarttui;
  • 2 Dumle-jäätelöä
  • Hurmaava -minttu suklaa pikari
  • 4 kasvipihviä
  • 2 donitsia
  • 2 Fazerina -patukkaa
  • Daim -patukka
  • Suffeli
  • 2 Jacky makupalaa
    Yli jäi;
  • 1 suklaavanukas
  • Daim -patukka
  • Fazerina -patukka
  • 1 1/2 Donitsia
     Hävitin kääreet ja pakkaukset. Lähdin kotiinpäin. Tuntui kuinka oli huono olo, etoi ja pelotti tuleva morkkis, vatsa oli aivan pallo ja järjettömän lihava olo. Mitä tekisin? Romahdan ja kaikki laihtumisyritykset saa vetää vessasta alas tän myötä -toivotonta. -Niinpä, vessasta alas!? Mietin etten kotona saa olla rauhassa enää näin myöhään? Ajoin auton levikkeelle vedin röökin ja systemaattisesti tyhjensin vatsani. Kauan poissa ollut tapa oli täällä taas. -Korvissa kaikuu lause (sairaalta ystävältäni) -Muista ettei bulimikot laihdu. En saa siis tätä tehdä kovin moneen kertaan. Täytyy olla aika mestari jos saa vatsan aivan viimeistä sopukkaa myöten tyhjäksi... En minä ainakaan... Vitutti tuo yrjöäminen, tai ei tuntunu miltään, kurkku oli vähän kipee.

    Kotiin menin, ukkeli tuli halaamaan. Sanoin et taidetaan jättää juttelut huomiselle, on kello jo niin paljon, se menee kuitenkin aamulla töihin. Halusi kuitenkin jutella vielä tänään. Lyhyesti selitettynä hän oli tarkoittanut asian aivan toisenlailla. Sillä oli ollut suunnitelma laittaa pyörä loppuun nyt maanantaina ja tiistaina. Voitaisiin siis viettää rauhassa nuo pääsiäispyhät. Se ei vaan osannut aukaista turpaansa kertoakseen koko asian. Tämä on jo liian mones kerta, kun meidän talossa on aivan turhaa riitelyä ja mielipahaa puutteellisen kommunikaation takia, siis sen kommunikaation.

    Pohdittiin yhdessä onko meidän suhde vielä aitoa, vai onko se tottumusta ja silleen? Tunteita toisiamme kohtaan ja yhteistä elämää. Saatiin noi asiat selviksi, voitiin mennä nukkumaan. Tosin yritin kertoa tekemästänä, sanoinkin että haluan kertoa. Mutta eivät sanat vaan voineet tulla mun suusta.