Ajattelin kertoa vähän mun taustoja niin pysyttäisiin kärryillä suurinpiirtein kärryllä missä mennään. Eli siis mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja epävakaa persoonallisuus. Sain itteni tehon kautta sairaalaan kevättalvella 2005. Sen jälkeen olin 8kk sairaalassa, joitain lyhyitä aikoja kotona ja tietenkin lomilla. Laitettiin jatkuva lääkitys siitä asti, tosin sitä on muuteltu moneen kertaan niinkuin asiaan kuuluu. Lääkityksen aloittaminen oli ihan hanurista, menin ihan lukkoon en voinu puhua tai liikkua. Jämähdin vain tupakalle sinä iltana. (Olen aina saanut liikkua sairaalassa vapaasti.) Siitä päästiin kyllä yli. Aika pöllyyn ne kyllä alussa laittoi. Sitten alkoi tukka tippumaan ja asiaa itkin katkerasti, onneksi lääkärini suostui vaihtamaan ko. lääkkeen toiseen. Toisessa sairaalassa vaihdettiin taas lääkkeitä (en muista syytä) ne alkoi heti nostaa painoa, siis lisäsivät ruokahalua aivan holtittomasti. Itkun ja 3 ylim. kilon kanssa, lääkäri vaihtoi lääkkeeni. Tuona aikana painoni oli 54kg. (nyt ehkä hahmottaa miksi paino on niin jumalattoman iso asia)

Sairaalassa olosta jäi periaatteessa vain hyvä maku suuhun, tosin monesti kaipaan vanhaa elämääni. Järjetöntä menemistä ja tulemista, kamalasti kavereita, ympäripyöreitä öitä, biletystä (isolla B:llä) Tuntuu et sillon oikeasti tunsi elävänsä.

On hahmotettu et olen sairastunut 13-14 vuotiaana, siihen on vaikuttanu kaikista eniten mun elinympäristö. Vanhempien ero, alkoholi, köyhyys, psykoottinen poikaystävä <- toi vaikutti kaikista eniten, ehkä. Kuitenkin sairastuin jonkinlaisena suojautumiskeinona ympäristöltä. Sen jälkeen on elämä potkinut päähän ihan riitävästi, siskon elämä meni vitulleen ja se sairastu kans (siis jo ennen mua, se on 37 tai jotain). Menetin mun elämäni ensimmäisen oikean rakkauden  auto-onnettomuudessa, oikeastaan kaikkein pahin isku se olikin. Kaikkee pientä siinä oli, epäonnistui tavalla tai toisella kaikessa mitä tekikään ja ympärillä oli inhottavia ihmisiä.

Fyysinen terveys on aina prakannut jostain päästä, sanonkin aina et "Koettelee vaan ei hylkää Herra" ja sittenkun sattuu kovin niin "Herra kipua lisätköön". En ole senkummemmin uskovainen. Selän hajotin 14v. ja sitten on joitain kroonisia juttuja esim. endometrioosi, tolla suunnalla tuntuu aina olevan jotakin...

Nyt olen 25v. Tapasin tuon kaiken hulinan aikana neljä vuotta sitten oikean miehen. Se on pysynyt mun rinnalla kokoajan, ja meidän elämässä kyllä myrskyä on riittänyt. Ollaan asuttu melkein kokoaika yhdessä ja nyt yritän elää rauhallista ja hallittua elämää, yhteiskunnan kriteerien mukaan ( joka on muuten aivan uskomattoman tylsää, useimmiten). Mutta kait se on hyvä näin, en kyllä usko että olisin hengissä ilman tota tyyppiä, sen verran olen sille velkaa.

Viimeksi siis olin sairaalassa viikon ihan omasta halustani suljetulla, kun oli aivan kamala masennus ja niinkuin mainitsinkin sillon tuli aivan sairaasti painoa lisää. En loppupeleistä poistunut kämpästä muutakun tupakalle rappusille. Nyt vuoden olen sitkistellyt jotenkuten ja käyn terapiassa enää n. kaksi kertaa kuussa (vähän tilanteen mukaan).