Tosta viikonloppuisesta mietin. Tuntuisi että olisi eri syitä tollaisiin tapahtumiin.

    Mulla oli henkisesti selkä seinää vasten, ihan täydellisesti. Kovin paha olla, ukkelin ja mun välien takia. En voinut lähteä minnekkään, kun siitä olisi tullut vaan lisää huonoja seurauksia. En saanut keskustelua aikaiseksi, siis sellaista kunnollista, missä olisi jotain saatu aikaankin. En voinut ahmia olooni. Pieni asuntokun on, ei voi sulkeutua toiseen huoneeseen tekeemään jotain, mikä kenties helpottaisi. Apua en voi suoraan keneltäkään pyytää. Kiitokset siitä äidille. Hän opetti, että aina on pärjättävä omillaan. Isä opetti ettei apua saa pyytää, muuten näyttää heikolta.

    Onko tuossa syy tollaseen toimintaan? Toinen mieleentuleva vaihtoehto saattaisi olla;

    Järjettömän paha olo. Tunteet kokonaan hukassa, haudattu jonnekkin hyvin syvälle. Ei voimaa yrittää enempää, selvittää asioita. Tein kuitenkin aika paljon töitä, kun sitä keskustelua aikaiseksi koitin saada. Tyhjää, aivan kuin olisi irrallaan kaikesta, ei kuulu mihinkään, on merkityksetön. Tunkkainen olotila; jotain täytyy tehdä, mutta mitä? Vaan sen takia että tuntisi olevansa edes elossa. (Kun nuo toiset vaihtoehdot oli poissuljetut)

    Mitäs te olette mieltä? Itse koitan jollain tavalla spekuloida, jotta oppisin asioista ja itsestäni jotain. Niin ja kiitokset kommenteista. On loistavaa tulla tänne, kun joku on jotain käynyt sanomassa.
     So, Keep It Up!