Olin tulossa kotiin reeneistä just äsken. Olin niin äkänen et olisin voinut räjähtää ihan millon vain. Nyt istun tässä ja suupielet on niin alaspäin, että tuntuu kuin ketjut niitä maasta repisivät?

    Melko erilaisia terapeutteja mulla. Edellinen ei juuri välittänyt mistään. Toinen kehui kokoajan miten hyvin mulla menee. Nyt tämä varasi heti tiistaille uuden ajan ja torstaiksi lääkärin ajan? Hän on sitä mieltä et nyt on tapahtumassa jotain, pitää kuulemma heti puuttua asiaan. En kyllä itte ole huomannut? Enkä ole nyt niin huonossa kunnossa etten huomaisi. Kait se koittaa vaihtaa lääkkeitä kun en tunne juuri mitään. Saas nähdä.

    Kirjoitin aiemmin miten mikään ei tunnu miltään. Nyt tuntuu ja kun tuntuu, tunteet on aina samansuuntaisia kuin aina aiemminkin. En voi hengittää tässä mun nykyisessä elämässä. Mun ukko vetää mua niin alas, vie kaiken mun elämänilon. Se ei halua mun kanssa tehdä mitään, varsinkaan lähteä yhtään mihinkään. Mä kuolen (henkisesti), kun joudun olemaan kokoajan samassa paikassa. En hyväksy elämää mihin ei mahdu mitää muuta, kun koti. On mulla onneksi noi koirat. Kyllä ne antaa paljon. Ongelmana vain on että mulla on rakkaus sitä kohtaan. Mut tuntuu, ainakin taas lähiaikoina, että se on kaikki mitä onkaan olemassa.

    Ennen me pöllöiltiin yhdessä, meillä oli hauskaa. Oli hyvä olla toisen lähellä. Rakasteltiin, rakkaudessa tai pelkästä himosta. Ainoita hetkiä kun kuulen ton nauravan, kun se on töissä tai sen kavereitten kanssa. Se ilo ei koskaan lähde musta. En pysty antaa mitään, uskokaa että olen kyllä yrittänyt. Yritän aina niin kauan et loppupeleissä se vie multa toisen jalan hautaan. Niin olen tehnyt edellistenkin kanssa.

    On ajateltu et toi kaikki johtuu lääkkeistä, siitä että mä en tunne. Mutta mikä tämä sitten on jos ei tunne? Itte hukkasin kaikki mun kaverit, kun olin 8kk sairaalassa. Ei oikein ole ketään muuta kuin toi ukkeli. Haluaisin tehdä jotain. Hyvä esimerkki tästä on; käydä kivassa baarissa, vaikka selvinpäin. Mutta ei aina mikä tahansa syy, ei. Käydä kahvilla, vittu ilta-ajelulla. Jotain. Ei. Sanoinkin eilen, kun tiskattiin et sun elämään ei mahdu mitään muuta, kun sun prätkäs. Pitäiskö mun olla mustasukkanen prätkälle? Se on ainoa mikä sen saa vittuuntuneeks, iloseks, onnelliseks. Olen kyllä yrittänyt puhua, hakea vastauksia. Mut en niitä ikinä saa.
    Pitäisi kertoa niin paljon noita esimerkkejä et sais oikean kuvan tilanteesta. Mutta tästä tulis aivan liian pitkä.

    Onko nämä ajatukset oikeita vai ei? Mistä erotan mikä on sairautta, mikä ei? Oon tuntenut itteni aina vain sairaana. Elänyt nyt vissiin "terveenä". Mutta niin ei ole hyvä olla. Onko mut tehty sairaaksi vai enkö voi olla terveenä? Haluan mun elämän takaisin. On niin selkä seinää vasten, haluaisin sairastua taas. Tapahtuisi edes jotain. Eikö se ole sairasta? Kuka voi yhtäkkiä sinulle mikä on normaalia, mikä ei? En halua että multa viedään kaikki. Haluan itkeä, nauraa, tehdä kaikkea, luoda, hengittää, ELÄÄ? Multa puuttuu rinnalta se joka tuntee mun kanssa.

    Mulle annettiin sellanen. Sellanen mikä on aivan liian hyvää ollakseen totta. Tiesin sen heti ensimmäisestä katseesta. Heti. Me hengitettiin toistemme keuhkoilla. Meidän ei tarvinnut edes puhua, tiedettiin mitä toinen ajattelee. Mä alotin lauseen, se lopetti sen.
Suutelin sitä ja koskin siihen, kun se makasi ruumishuoneen pöydällä. Se kylmyys, ihon pinnasta tuntui leviävän mun koko ruumiin läpi. Ei sellaista kylmyyttä voi olla. Se oli kuolema. Mikään metalli, mikään jää ei tartu suhun kosketuksen kautta. Sanoin sille sillon; "Voit luottaa, tuun sun perässä aivan nyt.... jos sä haluat."

    Mua vahdittiin, kuin lasta. Silti pääsin lähtemään. Ajoin 350km, tietämättä missä olin, halusin tulla perässä. Perässä oli kaikki poliisit yms. Kukaan ei mua pysäyttänyt. Muistan kun auto pysyi tiellä vain kun otti molempiin penkkoihin. Lopulta kaverit löyti mut kävelemästä jostain tieltä. Olin kai nukahtanut rattiin. Auto oli vain kauniisti liukunut parimetriseen mehmeään lumeen. Ei naarmuakaan.

    Oh, Why o` why, did I say.... "jos sä haluat"? Vitun paska jätti mut tänne pimeeseen kitumaan. Mitä pahaa olen tehnyt et mun täytyy olla täällä. Ikävöidä, itkeä, katsoa taivaalle, jonnekkin nähdäkseni jotain. Tuntea vielä sen täydellisyyden, rauhan, edes hetken. Mun henki ei merkitsisi mitään, edes muutamasta sekunnista. Mut ei mun henki kelpaa. En ole sen arvoinen.

    Antakaa elämä takaisin, tai ottakaa se pois.
     Mut ei näin, ei näin