Alkaa olemaan vähän tylsiä nämä juttuni. Aiemmin oli päiviä, joina joutui miettimään ja pohtimaan, usein tuntikausia, ukkelinkin kanssa. Miettimään mitä mikin tunne tarkoittaa ja miten sitä pitäisi ajatella. Eniten varmaankin ahdisti pohtia, onko nyt normaali ja oma itsensä?

Kun vertaan itseäni nyt ja aikaisemmin, tarkoitan aiemmalla vielä viime kevättä, ero on aika rankka. Pahimmillaan saatoin olla pois kotoa viikonkin. Kun tulin kotiin takaisin, saatoin vain tokaista mitä ruoaksi pitäisi laittaa? En ajatellutkaan tehneeni mitään väärin. Enkä voinut ymmärtää miksi toinen saattoi olla pahalla päällä. Oudosti miten ajattelutapa muuttuu. Nykyään on huono-omatunto, jos viivyn baarireissulla yli neljään.

Pettymykset olivat tosi isossa asemassa varsinkin 2005. Me solmittiin terapiassa sopimuksia. Yksi mm. jos ukkeli epäili ilmeistäni tai käytöksestäni jotain olevan vialla, piti heti kysyä ja tulla juttelemaan. Jos itse koitin sanoa jotain, piti hänen heti kuunnella kunnolla ja ottaa kantaa, lähinnä ainakin antaa iso hali. Kun tuli itku tai raivonpuuska, piti toimia samoin. Tämä sopimus ihan taatusti pelasti monelta. Jos koin jonkinlaisen pettymyksen hänen puolestaan, todennäköisesti lähdin samantien jonnekkin tai ainakin yritin lähteä. Lähteminen oli luonnollista, ei kukaan voinut enää satuttaa kun ei ollut paikalla.

Varsinkin jos pyysin joltain taholta apua ja tulin torjutuksi, nämä olivat kaikkein pahimpia. Nuorenpana kun en saanut tukea, vaan jouduin itse selviämään, niin kasvoin ajatukseen ettei apua koskaan saa pyytää. Siksi sairaalaan meno oli aika vaikeata, terapiaan meno vielä vaikeampaa. Olenkin aina selittänyt terapeuteille etten monasti näytä ulospain vaikka miten olisi paha olla. En esim. muista itkeneeni tarapiassa. Kotona kyllä joskus tuntikausia.