Kyllä toi ihmismieli on outo paikka, ei voi muuta kyllä sanoa.
    Koko päivän on ollut ihan hyvä mieli, ei erikoista. Ukkeli tuli kotiin ja käytiin saunassa. Juttelin siitä kuinka yritän nyt iloita pudotetuista kiloista, enkä murehdi vielä olevista. Olen niin "heti mulle kaikki tänne" -ihminen, että useimmiten nämä laihdutusjutut ovat kaatuneet muutamaan viikkoon. Ei vain kestä hermot odottaa. Ja usein jos heti ei nää tulosta, se on niin turhauttavaa että alkaa todennäköisesti mussuttamaan makeisia.

    Toisinaan makeanhimo on niin valtava, että on ihan pakko lähteä kävelemään tai autolla kauppaan. Ihan jalansyten hakemaan makeisia, suklaata, vanukasta. Outoa, ja mitä niistä kostuu? Morkkis tulee ja siihen syödään taas makeisia. Nyt kun kerran söin näitä, se on aivan sama syökö kilon suklaata. Aivan sama syönkö seuraavan kuukauden makeisia. Aivan sama, kun nyt söin, on kaikki heitetty hukkaan, kaikki yritykset oli turhaa. Pettyy itseensä niin kovin, taas kerran. Milloin oppisin keskitien? Voisin hyvällä omallatunnolla syödä suklaapatukan? Kirjata sen muiden syömisten joukkoon ja jatkaa normaalisti eteenpäin. Hoh hoh. Kierre on valmis.

     En edes uskalla kuvitella kuinka moni muu nainen ajattelee aivan samalla tavalla. En tätä itsekkään ymmärtänyt, ennekuin luin lauseen eräästä naisten käsityksiä käsittelevästä kijasta. Tosissaan, tarvitsin lauseen painettuna kirjaan, ymmärtääkseni sen. Tyydyn vain päätäni pudistamaan moiselle ajatukselle. Asetammeko itsellemme kuinka korkeita odotuksia ja vaatimuksia, jos koko elämänhallintamme kaatuu, yhteen syötyyn suklaapatukkaan. Järjetöntä, kuka tämän on meille opettanut? Nyt yritän olla lähtemättä tuohon kierteeseen.

    Siis päivässä ei ollut mitään erikoista, kaikki ok. Ukkelin kanssa ei mitään känää. Yhtäkkiä kun tuossa saunasta tulin ja päälle laitoin, alkoi hermo pikkuhiljaa kiristyä. Vaatteet alkaa tuntumaan ikävältä, tukka on kokoajan silmillä, koitat jotain tehdä niin tavarat tippuu käsistä yms. Menee hermot. Alkaa joku kiristämään siipimuttereita ohimoilla. Vitutus nousee niin korkealle että joka ainoa asia ympärillä, vituttaa lisää. Järki kaikki katoaa, pienestä pääkopasta.
    Onneksi ymmärsin ottaa rauhoittavan ennenkuin tilanne karkaa ihan käsistä. Nyt siis odotan että se vaikuttaa, yritän pitää runkoni kasassa.

    Huvittavinta on, niinkuin olen niin monesta blogista lukenut, syöminen kaikkiin tunteisiin. Iloon, suruun, vitutukseen, apeuteen, yksinäisyyteen eli siis kaikkeen. Itselläni on ollut ehkä painavin, syöminen kipuun. Kipuja on aika paljon, niin sitä jotenkin kieroutuneesti uskoo syömisen vievän sen pois. Miten pieni ihminen voi olla noin tyhmä ja ajatella noin nurinkurisesti. Vai ynnääkö sitä sitten, syömisen tuovan mielihyvän peittävän kivuntunteen. Voi olla niinkin.

    Hyvä esimerkki on tämä tilanne. Kun aloin hermostumaan, ajattelin mitähän sitä söisi? Aivan kuin vanhasta tottumuksesta ja sitähän se onkin, tottumusta! Jospa söisin jotain. Mitään ei tee mieli, ei ole nälkä, kuitenkin se olevinaan toisi helpotusta kun suussa jotain saisi mussuttaa. Otin näkkileivän tomaatilla. Koirat pyörivät jaloissa, hame jää tuoliin kiinni, tomaatinneste valuu käsille, muruset leviävät pöytäliinalle, huomio kiinnittyy täysin pois itse syömisestä ja vaijeri kiristyy kireämmälle ja kireämmälle. Olen jo aivan valmis räjähtämään, posket punottaa, hammas kiristyy toiseen, kohta huudan, lyön jotain, raivostun.

    Ukkeli tulee keittiöön, järjen hiljainen ääni pyytää häntä ojentamaan purkin rauhoittavia ja vähän mehua. Saan otettua tabletin, huokaisen, ajattelen asiaa. Ihmettelen hänelle, miksi näin. Tupakalle ja ruoat poi pöydältä. Hetkinen ajatusten kokoamista, ja koneelle kirjoittamaan kaikki nämä ajatukset.
    Kohta otan toisen napin ja koetan oppia taas tilanteesta jotain. En pysty kaikkea hallitsemaan itsessäni, käyttäytymisessäni, voin vain tarjota jotain järkevämpää käyttäytymismallia vaihtoehtoiseksi. Tänään tässä onnituin. Toivottavasti myös seuraavalla kerralla. =)