Lauantaina lähdin vielä muöhään yöllä käymään yhdessä baarissa, kun kaveri on siellä töissä. Olin selvinpäin, menin autolla. Paha oli olla, koska tän blogin lukeminen ei tuottanut toivottua tulosta. En saanut oikeata keskustelua aikaiseksi. Ärinää vain. Oli pakko lähteä, kun ei voinut olla enää kotona. Siellä mietin, jos olisin yksin. Mitä mulla olis. Tietäisin et mun elämä olis tosi tyhjää ja hyvin nopeasti lähtis alamäkeen ja kovaa.  Mutta en tietenkään tarkoita ett pitäisi olla ukkelin kanssa vain sen takia, et se on olemassa.

     Typerät ja toivottomat keskustelut ukkelin kanssa eilen. Sanoin sille kaikista asioita mitkä ihmetyttää ja mitkä tuntuvat muuttuneen. Totesin et kaikkein suurin ongelma on ehkä meidän keskustelu. Aina ollaan oltu siitä onnellisia, että pystytään puhumaan kaikesta. Joo pystytään kaikista ongelmista. Mutta eri asia on ettei me puhuta, keskustella mistään ihan tavallisista asioista. Sillain niinkun normaalit ihmiset keskustelee. Ukon kanssa ei voi keskustella, kun se vastaa yleensä parilla sanalla, tai vaivaisella lauseella. Ärsyttävää.

    Se ei tunnu tavapuoliselta, kun tuntuu et joudun antaa ittestäni niin paljon, ja se ei tunnu koskaan päästävän mua sisälleen. Ihan kuin se ei avaisi itseään mulle, niinkuin joudun sille. Se saa mut heikoille, kaikessa suhteessa.

    No se luki tän blogin ja täällä oli kuitenkin aika paljon asioita joita se ei kuitenkaan tiennyt. Ei se ole tiennyt noista syömis-ongelmista mitään. Itse näin nämä asiat kaikki tärkeimmäksi. No sen mieleen tuli päällimmäiseksi mun jutut hänestä ja meidön väleistä. Se satutti, kun luulin että noi muut asiat olisivat olleet paljon isompia. Juteltiin kuitenkin jotain. Ja tuli mulle sillain vähän helpompi olo, kuitenkin. Nyt tuntuu taas mukavammalta halata.