Eilen tuli Inhimillisessä Tekijässä aivan loistava haastattelu. Uskomatonta, kuinka sen naisnäyttelijän elämä kuullosti aivan omaltani. Tuli valtavasti ajatuksia siitä kuinka "kiltti" itsekkin olen. Ulkoisesti ja entisten kavereitten silmissä olen kaikkea muuta kuin kiltti. Aina se peruskallio, joka hoitaa asiat kuin asiat kuntoon. Pyörin aika erikoisissa, mutta kovin todellisissa maailmoissa. Joten tuo, asiat kuin asiat saattoivat olla mitä tahansa. Sanotaanko näin et lain toisella puolella oltiin.

    Sitten kun itse romahdin alas. En voinut antaa itselleni anteeksi, kuinka voin näin säälittäväksi tulla, epäonnistua elämässä. Kun on kantanut sitä roolia ja naamiota tarpeeksi kauan, se on todella syvä kuilu, kun lopulta kaikki murtuu. Tuon varmasti moni muukin tietää, paremmin kuin hyvin. Nyt kun taas on ollut paremmassa kunnossa, pitäsisi yhtäkkiä pystyä taas putoamaan roolista. Miten vaikeata se onkaan.

    Niin kovasti haluasin tuoda päivän valoon kaiken sen paskan, mitä pidän sisälläni. Tuntuu kuitenkin olevan muuri edessä, etteivät sanat tule suustani ulos. Hyvin sekava on raja, ainakin minun mielestäni, milloin ihminen on sairaalahoidon tarpeessa, milloin ei? Kommentteihin olikin tullut "mene hoitoon"-kehotus. Ei en mene. En todennäköisesti edes pääse tässä kunnossa. Se on valitettavaa mutta totta. Hoitopaikkoja on niin kovin rajoitetusti. Tosin uskottelen itselleni tosissaan, että voin niin mainiosti.

    Tästä päästäänkin tohon otsikkoon; Puhuttiin ukkelin kanssa, mitä minun pitäisi sanoa terapiassa, mitä ei. Terapiahan on minun tarpeekseni, mutta onko sellaisia ihmisiä, jotka todella siellä kertovat kaiken itsestään. No, minä tosin jätän kertomatta aivan liian paljon. Hän aina kysyy miten viime päivät ovat menneet? Ihan mukavasti, mitäs tässä, -on aina vastaukseni. On niin kovin alentavaa, alkaa itkeä, kuinka mustaa ja pohjatonta sisällä on. Kuinka paljon painaa mieltäni, tämä järjetön läskin määrä. Kuinka hyvältä tuntui viiltää. Näytin itselleni taas, että minusta vielä on johonkin. Olen vieläkin oman elämäni herra.

    Todellisuudessa olen kaukana herruudesta. Uskottelen itselleni, kuinka hyvin asiat ovat. Tunteeni ja ympäröivä elämäni. Miten muka voisi kertoa kaikista näistä asioista terapeutille. Sillä hetkellä, kun astun sisään siitä ovesta, ottaa naamioni vallan. Ulkoisesti näytän erittäin hyvinvoivalta. Siistit vaatteet, huoliteltu meikki, kasvoilla lämmin hymy. Ei koskaan pienintäkään kosteutta silmäkulmassa. Kuinka voisin tuossa alkaa tilittämään kaikkein arkaluontoisimpia salaisuuksiani. -Kuitenkin jossain vaiheessa hän kääntyy minua vastaan. Kertoo julkisesti, kuinka paska olen. Lyö vasten kasvojani,miten heikko ja säälittävä olen. Kuinka voisin ojentaa, vapaaehtoisesti nämä aseet hänelle. Hulluko olen?

    Näin minun pieni nuppini nämä asiat ajattelee. Voi kuullostaa järjettömältä, mutta se onkin vain minun totuuteni.