Mietityttää kovasti ajatus noista lääkkeistä ja niiden todellisista vaikutuksesta itseeni?
Periaatteessa kait mun elämä on nyt helpompaa, tai ainakin tuntuu yleinen mielipide olevan sitä mieltä. Ei ole niitä järjettömiä tunnemyrskyjä mitä ennen oli. Tavattoman pahaa oloa. Tunteenpurkauksia laidasta laitaa. Hervottomia ilon hetkiä, raastavaa surua, järjetöntä raivoa. Palavaa rakkautta, sammumatonta intohimoa. Vainoharhaisuutta joidenkin mielestä.
Eikö kaikki noi tunteet kuulu jokaisen ihmisen oikeuksiin?

Toisaalta vaa'assa painaa ylitse jylläävä ahdistus, järjetön paniikki. Milloin mistäkin, ihmisistä, painajaisista, pimeydestä. Aiemmin mulla oli tosi kamala pimeyden pelko. Jos yhtäkkiä joutui aivan pimeään tai kovin hämärää, vaikka omassa kämpässä, saattoi tulla, ja tulikin pakokauhu siitä että joku muu on siellä. Yleensä jokin yliluonnollinen juttu joka hyökkää. Iltaisin saattoi tulla yht'äkkiä olo jonkun olevan läsnä. Meillä nukuttiinkin aina jokin valo päällä, se toi turvallisuutta kun pystyi tarkistamaan tilanteen.

Masennusjaksoina tuskin on ollut tarvetta vahingoittaa itseäni. Maanisena taas tuli popsittua yliannostuksia ja kohtelemaan kroppaani kaltoin. Kuolema tuntui olevan ainoa lohtu mitä ajatteli.

Nyt tuntuu elämän olevan jotenkin tyhjää, onttoa. Ei ole mitään räiskyviä tunteita. Ennen lääkistystä oli himo maalata, luoda käsillä mitä tahansa konkreettista. Tulosta syntyi ja paineet ja tunteet purkautuivat. Ei kiinnosta enää maalaus, näprääminen, luominen. Ei edes piirtäminen. Katson töitäni ja muistan sen palon mitä tunsin tuotakin maalatessani. Olenko tosiaan tuntenut sitä kaikkea. Rinnassa polttaa, vihaan tätä kaikkea, miksi en saa tuntea niin? Onko lääkkeiden hintana, kaikki luovuuteni ja tunteeni, hyvine ja huonoine piirteineen. Rakkaudettomuus, intohimottomuus, tyhjyys, tasapaksu.  Viekö lääkkeet mun elämästä kaiken kauniin ja ruman mitä oli?

Yhtäkkiä tuntuu kovin surulliselta, tunnen menettäneeni elämästäni ja itsestäni niin paljon! :/